Pohdin eilen Suomen Itsenäisyyspäivän aattona itsenäisyyttä ja sota-aikaa, mietin isoäitiäni pakenemassa Viipurista viimeisten joukossa pieni vauva -isäni- sylissään, mietin isoisääni taistelemassa rintamalla, mietin toista isoisääni rakentamassa rauhan jälkeen perheelleen taloa. Mietin omaa elämääni itseltäni vaativana ylisuorittajana, nyt kroonisten kipujen kanssa työkykynsä osittain menettäneenä ihmisenä. Yhtäkkiä ymmärsin mielestäni jotain merkityksellistä: näiden asioiden samankaltaisuuden.

Kirjoitan nyt teille ajatuksiani siitä, miten mielikuvissani Suomen itsenäisyys vertautuu pitkäaikaisen kivun kanssa elämiseen.

Kipu elämässä on meille kipua poteville ihmisille vähän kuin Neuvostoliitto oli Suomelle 2. maailmansodan aikaan: sen ei saa antaa valloittaa meitä ja alkaa hallita elämäämme. Teemme kaikkemme sen eteen! Ja niin pieni Suomi sodassa tekikin. Kaikilla olemassa olevilla keinoilla, välineillä ja hirmuisella sisulla estimme Neuvostoliiton etenemisen ja maamme valloittamisen. Sen hinta oli kova, kärsimme tappioita, menetimme Karjalan, monia kuoli, kyliä ja kaupunkeja tuhoutui.

Jokainen, joka elää pitkäaikaisen kivun kanssa, on käynyt melkoisen taistelun. On menetetty monia iloa tuottavia asioita elämässä, on koettu surua, tuskaa. Haikailemme menetettyä elämäämme ja toimintakykyämme, sitä iloista Karjalaa. Eikö sitä todella enää saa takaisin?

Saksa oli sodassa kahdesta pahasta se vähemmän pelottava, siksi suostuimme taistelemaan jonkin aikaa sen rinnalla. Saksaa voisi verrata opiaatteihin, näihin morfiininjohdannaislääkkeisiin, joista paljon nykyään puhutaan. Niitä saatetaan varsinkin kivun alkuvaiheessa tarvita. Osalle Saksa oli Suomen pelastus. Suurin osa kuitenkin tiesi, että tämä yhteistyö ei kanna pitkälle, se ei ole terve suhde, koska Saksankin tavoitteena oli vallata jossain vaiheessa pieni Suomi. Sekin halusi hallita täällä. Siksi siitä irtipääseminen oli lopulta suomalaisten yhteinen tavoite. Irrottautumisvaiheeseen liittyi paljon palaneita koteja, kyliä ja siltoja, arpia, jotka kasvoivat paksuiksi. Silti Saksan lähdettyä oli helpompi hengittää.

Rauhanaika on elämää itsenäisyydessä. Alkaa jälleenrakentaminen. Rintamamiestaloja alkaa nousta, niistä tarvikkeista mitä on tarjolla. Toisten apu vastaanottaen. Sinne pieneen, mutta tukevaan taloon syntyy pienelle perheelle oma koti, jossa saa olla rauhassa.

Kivunhallintakin on taistelun loppumisen jälkeen tapahtuneiden asioiden hyväksymistä, tuhojen toteamista ja uuden rakentamisen käynnistämistä. Niillä tarvikkeilla, mitä on tarjolla. Toisten apu vastaanottaen. Siihen rakentamiseen tarvitaan monia erilaisia työkaluja. Minkälainen kirves tai vasara kenenkin rakentajan käteen sopii, se riippuu rakentajasta. Ei silloin sodan jälkeen ostettu kalleinta sisustuspuuta rautakaupasta, vaan otettiin sitä, mitä saatiin, omasta pihasta, naapureilta, mistä rakennustavaraa saikaan. Monet noista taloista ovat kestäneet ajan hammasta paremmin kuin uudet, kalliit, nopeasti kokoon kasatut elementtitalot.

Se pystyvyydentunne, jonka rakentajat kokivatkaan, kun taloja alkoi nousta maisemaan, ja kun taloihin muuttaneiden perheiden äidit, isät ja lapset alkoivat hymyillä! Omien kipujen aktiivinen hoitaminen ja haltuunottaminen tuottavat juuri tätä samaa pystyvyyden tunnetta. Ja hymyä siitä, kun huomaa, että elämä jatkuu, ja on asioita, joita odottaa. Että on lupa luottaa, että elämä kantaa. Että saa pystyttää kuusen oman talon olohuoneen nurkkaan. Tai lähteä kävelylle, eikä tarvitse pelätä pommikoneiden jyrisevän kohta päälle.

Yksi asia, josta sodasta ja sen jälkeisestä ajasta voidaan oppia ja tehdä toisin, on toipumisen salliminen. Surua, tuskaa, ahdistusta ei pidä sulkea sisäänsä, kuten monet sodan jälkeen tekivät. Voi kun sodan jälkeen tämä olisi ymmärretty ja sodan kokeneet olisivat saaneet sen mitä olisivat ansainneet: tulla kuulluiksi, hoivatuiksi, kosketetuiksi, rakastetuiksi kaikkine arpineen, amputoituine raajoineen ja traumoineen. He olivat sankareita, joiden ansioista saamme elää itsenäisessä Suomessa.

Me raajarikkoiset kipukroonikot, jotka selviämme elämästämme kaikesta kivusta huolimatta ja jaksamme rakentaa omaa ”taloamme” omalla työkalupakillamme, olemme oman elämämme sankareita. Meillä jokaisella on oman elämämme pommikoneet, palavat rauniot ja menetetyt alueet. Emme kuitenkaan jääneet sotavangeiksi. Katseemme on tulevaisuudessa.

Mekin ansaitsemme tulla kuulluksi, hoivatuksi, kosketetuksi, rakastetuksi. Kaikkine taisteluarpinemme, näkyvine ja näkymättömine.

 

Comments (3)

  1. Marja-Terttu Salminen

    Vastaa

    Voi miten kauniisti kirjoitatkaan! Loistava vertaus tähän Itsenäisyyspäivään- ja samoista rakennuspuista kuin rakennettiin maata sotiemme jälkeen, voimme ammentaa voimaa ja rohkeutta tasoittaa kipupolkua helpommin kuljettavaksi… askel askeleelta.

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *